Ensimmäinen vuoden 2025 yksityisnäyttelyni näyttelyni TUNNEARVOA on Järvenpään Taidetalon Galleria 2:ssa maaliskuu 11.3.–30.3.
Taustaa
Näyttelyssäni Tunnearvoa kyse on faktan ja fiktion sekoituksesta. Teosteni lähtökohtana ovat todelliset, perheeseeni kulkeutuneet esineet, joita ei ole raaskittu heittää toistaiseksi pois. Esineillä ei ole muuta arvoa, kuin tunnearvo. Faktaa ovat valokuvat, fiktiota kuvien yhdistely toisiin kuviin ja esineisiin sekä kuvien muokkaus digitaalisesti tai kollaasina leikaten ja liimaten. Käytän kaikissa teoksissani pigmenttisiirtotekniikkaa (käytännössä siirtokuvina), joko suoraan teospohjalle liiman avulla irrotettuna pigmenttinä tai siirtämällä irtonaisina liimaemulsioleviynä. Jälkimmäisestä on esimerkkinä ”Pyyhi kyyneleet Dürer” – teos.
Ajatus työstää esineistä teoksia heräsi mökillä, joka oli tullut perintönä puolisolleni hänen äidiltään, avoanopiltani Ainolta.Aino oli energinen, värikäs, taiteellisesti ja sosiaalisesti lahjakas paratiisilintu Floridasta pienellä Sulkavan kylällä. Aino oli asunut puolet aikuisesta elämästään USA:ssa. Säilyttääkseen juurensa Aino oli hankkinut itselleen Suomesta kesäpaikan, Ainon mökin esineet olivat vain ilmeisesti sijoitettu sinne samasta syystä, kuten muutkin mökkiläiset loppusijoittavat esineitään, niillä on käyttöarvon lisäksi muisto- ja tunnearvoa.
Kulttuurinen erilaisuus ja jonkin ristiriita esineen ja paikan välillä kiehtoi minua Ainon tavaroissa. Ensimmäisenä viehätyin spoonerista, lusikkatelineestä. Tämä Spooneri on metallinen, hiukan jo kuoppia kylkeensä saanut kannellinen astia, jossa oli paikka kahdelletoista lusikalle – yksi oli enää jäljellä. Kyllä suomalaispirteissä lusikkatelineitä oli, ne olivat rivissä seinällä puulusikoille! Lisäksi antiikin uurnia imitoivat posliiniset lampunjalat, antiikkiin viittaavat tarjoiluastiat, tai ryöppyävän rokokoon kiemurat seinällä tai kulhoissa, olivat jotain, josta en voinut olla innostumatta.
Kaksikymmentä vuotta ensimmäisen mieheni kuoleman jälkeen minun haltuuni tuli edesmenneitten appivanhempieni juhlatamineista anopin iltapuku ja apen silinterihattu kaulaliinoineen. Muistan nähneeni ne ensimmäistä kertaa 70-l alussa, muuttaessani asumaan kurssikaverini ja tulevan aviopuolisoni kotiin. Tuo koti tuntui pysähtyneen joskus 50-l. Tilanne oli toisaalta apea ja toisaalta nuoressa ihmisestä hauska. Meitä oli yhteensä viisi eri alojen opiskelijaa yhdessä isossa helinkiläislukaalissa, neljä miestä ja minä ainoana naisena. Surullinen puoli oli, että veljekset, jotka omistivat asunnon, olivat jääneet juuri parikymppisinä täysorvoiksi ilman lähisukulaisia ja tukiverkkoja. Vanhojen vanhempien lasten kohtalo. Kaikki sittemmin valmistuivat ja sijoittuivat hyvin, mutta meille tuli myöhemmin ero. Perheen suuruudenajasta kertovia esineitä ei enää vuosikymmenten jälkeen kukaan entisen mieheni perillisistä halunnut itselleen. Tunnearvon etumerkki voi muuttua. Iltapuku ja silinterihattu ovat saaneet paikan tässä näyttelyssä.
Äitini lapsuuteen liittyy 1920-l peräisin oleva saksalaisen keramiikkatehtaan lamppu, jonka jalusta esittää ilmeisesti morsiusneitoa. Kyseinen lamppu esiintyy kahdessa teoksessani. Teoksessa Lapsikaste, on omaan lapsuuteeni liittyvä nukke 1960-l alkupuolelta ja vaunut 1950-l. Valitettavasti nukkea ei enää ole, koiramme teki siitä selvän. Teoksessa oleva valokuva nukestani on peräisin jostain Taideteollisen Korkeakoulun valokuvataiteen kurssilta. Olin heittänyt nuken järveen saadakseni siitä säväyttävämmän kuvan.
Järvenpään Taidetalon Galleria 2 näyttelyn kuvat
Hyvinkään taideseuran Uudet 2025
Vuoden 2025 ensimmäinen osallistumiseni oli Hyvinkään taideseuran Uudet- näyttely. Minut hyväksyttiin jäseneksi vuoden 2024 marraskuussa. Ylinnä näyttelyssä ollut kuvasrja, mikä on toteutettu pigmenttisiirtona liimageelitekniikalla.
Yllä, vedokset toteutettu liimageelisiirtona kartonkialustalle
